Irja



Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että olen maininnut Irjan blogissani vain kerran. Nyt tuli olo, että minun on kerrottava teille enemmän Irjasta, henkilöstä joka on mielestäni ollut isoin vaikuttaja elämässäni heti mummon jälkeen. Siitä huolimatta, että Irja kuoli yli 25 vuotta sitten juuri ennen kolmattatoista syntymäpäivääni.

Irja oli isäni nuorin sisko. Ikäeroa meillä oli vajaat 17 vuotta. Tiedän, että Irjalla oli omassa elämässään omat vaikeutensa, joita en aio täällä enempää ruotia. Haluan kuitenkin kertoa siitä, miten Irja vaikutti ja vaikuttaa elämääni vielä tänäkin päivänä.

Irja on se tyyppi, josta minä näen eniten unia. Se on jotenkin uskomatonta, koska mummon kuoleman jälkeen ajattelin, että mummo alkaisi tulemaan uniini enemmän, mutta ei. Minun unissani eniten seikkaileva henkilö on edelleen Irja. Tiedätte varmaan ne hyvät unet, joista unta nähdessään alitajuisesti tajuaa, että ne ovat unta, mutta juuri siksi niistä ei tahtoisi herätä milloinkaan. Sellaista unta minä näen usein Irjasta. Niissä unissa on aina kivaa, mutta parasta on se, että voin olla jälleen Irjan kanssa ja tuntea hänen läsnäolonsa hyvin voimakkaasti. Antaisin oikeastaan melkein mitä vain, että voisin tuntea Irjan nyt vanhempanakin. Valitettavasti se ei ole mahdollista, joten on tyydyttävä uniin.

Näin lapsena Irjaa joka viikko. Eniten odotin keskiviikkoja, jolloin Irjalla oli avomiehensä kanssa tapana tulla usein meille saunomaan. Arvasin, että Irja saattaisi olla jo kotona odottamassa mummon kanssa, kun menin koulusta kotiin. Tiesin, että silloin olisi tarjolla maailman parasta perunamuusia, Irjan tekemää. Irjassa oli nuoren minäni mielestä jotain maagista. Minusta hän valaisi iloisuudellaan koko tilan. Ei ollut ihmistä, joka ei olisi halunnut olla Irjan kanssa. Välillä tuntui, etten saanut hänen seurastaan tarpeekseeni. Irjan kylääntulo tiesi sitä, että silloin tehtäisiin kaikkea kivaa. Pelattaisiin, juteltaisiin, saunottaisiin ja naurettaisiin myöhäiseen iltaan asti. Irja fanitti Tapparaa ja rakasti Rölliä. Tunsin aina tosi vahvasti, miten erityisen paljon mummoni nautti nuorimman tyttärensä seurasta. Tiedän, että teistä voi kuulostaa kamalalta, kun sanon tämän, mutta eihän siitä mihinkään pääse, että kaikista kahdeksasta lapsestaan Irja oli mummon "suosikki". Sen vain aisti. Mummo sanoi meitä usein Irjan kanssa samanlaisiksi, välillä hänellä meni meidän nimetkin sekaisin.

Aloin nähdä unia Irjasta, kun hän kuoli. Luultavasti tarvitsin häntä niin kipeästi elämääni, että aloin nähdä unia, jolla pystyin täyttämään hänen jättämän tyhjän aukon. Irja on myös syy, miksi pelkään hautajaisia. Irjan hautajaisten jälkeen en ole käynyt yksissäkään, enkä mene. Irjan hautajaisissa penkissä istuessani ja itkuista räkääni nieleskellessäni päätin, että minulle ei järjestetä hautajaisia. En halua vain halua, että kukaan joutuu kokemaan jotain niin ahdistavaa, mitä itse silloin koin. Tiedän, että monet kokevat hautajaiset tietyllä tavalla "helpotuksena", itse en koe niin.

***

Kaikki alkoi talvella 1990. Irja alkoi valitella joulun jälkeen outoja pääkipuja, joita hänellä ei ennen ollut. Kävi niistä lääkärissäkin, usein. Ne tulkittiin migreeniksi, mutta kipuihin ei tullut helpotusta. Lopulta alettiin epäillä reumaakin, kun särky alkoi säteillä muuallekin kroppaan. Huhtikuussa Irja oli tutkittavana Pikonlinnan sairaalassa, josta oli vielä soittanut mummolle, kertonut puhelimessa, että hänet päästetään kotiin, koska mitään ei löytynyt, vaikka selkäydinnäytekin oli otettu. Yksi paikka oli kuitenkin tutkimatta. Pää. Reilu tunti puhelun jälkeen mummo sai puhelun. Irja oli siirretty TAYSiin, koska hän oli saanut aivoverenvuodon. Tulin itse juuri koulusta kotiin, kun episodi oli käynnissä ja mummo oli lähdössä Tampereelle. Mummo houkutteli, että lähde mukaan. Joku ääni sisälläni sanoi: "Älä lähde." En lähtenyt. En voi edes kuvitella miten pitkältä mummosta on tuntunut tuo 100 km:n automatka. Perille päästyään mummo sai tietää, että hänen tyttärensä on aivokuollut, eikä mitään ollut tehtävissä. Siellä Irja makasi hengityskoneessa, joka piti hänet elossa. Tuolloin tarvittiin lähiomaisten lupa elintenluovutukseen, mummo antoi. Niinpä Irjasta tuli sankarini myös kuolemansa jälkeen. Irjan sarveiskalvojen avulla, joku jatkoi elämäänsä näkevänä.

Muistan, että kaikki oli jotenkin sekavaa. En voinut käsittää, että 29-vuotias rakas ihminen oli kuollut. Kuoleman jälkeen ruumis tuotiin Mänttään ja mummo houkutteli minua kappeliin katsomaan viimeiseen kerran Irjaa. Kieltäydyin ehdottomasti menemästä. Kerroin, että haluan muistaa Irjan juuri sellaisena, kun hänet viimeisen kerran näin. Elävänä. Toinen ongelma meinasi tulla siitä, että Irja oli mummon tapaan ortodoksi. Sanoin mummolle, että jos arkku pidetään auki, minä en tule hautajaisiin. En pysty. Siunaamaan tuleva ortodoksipappi ei pitänyt ideasta, että arkun kansi olisi kiinni, ymmärsin, että hän oli syyllistänyt tästä asiasta mummoani aika paljon ja jopa uhkaili tulemasta, mutta mummo piti päänsä tapansa mukaan siksi, että minä pystyin menemään hautajaisiin. En olisi halunnut mennä, mutta tiesin, minkä työn mummo oli tehnyt, että minä pystyisin osallistumaan, joten menin. Hautajaisissa vieressäni istui serkkuni, jolle Irja oli ollut vähintään yhtä rakas kuin minulle. Muistan, että itkeä tuhersin koko tilaisuuden läpi, serkun ojentaessa minulle jatkuvalla syötöllä nenäliinojaan. Toistin vain päässäni sanoja: "Jos tästä selviän, en enää ikinä osallistu hautajaisiin." Olisin halunnut juosta ulos. Tuntui, että tilaisuus kesti ikuisuuden. En edes tiedä itkinkö hautajaisissa Irjan kuolemaa vai omaa ahdistunutta tunnettani koko tilaisuudesta. Jouduin lukemaan haudalla kukka-adressin rivit, koska mummo ei itkultaan pystynyt. Itsellä oli tuossa vaiheessa vain tyhjä olo. Muistan, että toukokokuun alun päiväksi oli hirveän kuuma. Sukkahousut hiostivat ja pitkähihainen valkoinen paitani kuristi kurkkuani. Olisi tarjennut hellemekossa, johon vaihdoinkin heti kahvitilaisuuden jälkeen. Illemmalla istuin pitkään kotipihassa kaivon kannella, auringon kuumottaessa kasvojani. Oli ihan hiljaista. Äkkiä minulle tuli tosi vahva olo, että Irja oli läsnä. Sen jälkeen alkoivat unet ja ne ovat jatkuneet aina tähän päivään saakka. En menettänytkään Irjaa vaan sain hänet osin takaisin.

Suruasiassa minulle tämä länsimaalainen tapa kohdata suru ja menetys ovat ahdistavia. Kun Etelä-Afrikassa Nelson Mandela kuoli, ihmiset kerääntyivät kaduille tanssimaan ja laulamaan, samalla muistellen entisen presidentin pitkää elämää. Ei suremaan sitä, että hän kuoli vaan juhlistamaan sitä, miksi hän eli. Lohdullista.

Tiedän, että mummo ei selvinnyt Irjan kuolemasta koskaan. Oppi kyllä elämään asian kanssa, mutta elämä ei enää koskaan ollut samanlaista. Sen kertoo aika hyvin se, mitä mummo kirjoitti perimääni joulukirjaan ensimmäisenä jouluna ilman Irjaa. Huomasin jutun kirjasta vasta vuosia myöhemmin ja aloin silloin miettimään, millainen oma ensimmäinen jouluni oli ilman Irjaa. Muistan, että se oli outo, koska Irja oli ollut jouluina siihen asti aina läsnä. Muistan kuitenkin, että omalla tavallani nautin tuosta joulusta, olihan se suosikkiaikani vuodesta. Mummo sen sijaan piti pokkansa, sillä en muista häntä mitenkään normaalia vaisumpana.

28.12.1990 

"Oli taas yksi joulu elämäni saatossa. Toisekseen en tätä joulua odottanut, eikä se joululta tuntunut niin kuin useat muut joulut. Olihan se muuten ihan toistensa kaltainen lapsilla, tarkoitan lasteni lapsilla oli hauskaa pukkeineen, lahjoineen ym. Minulla vaan ei ollut hauskaa, vaikka en sitä ulospäin näyttänyt. Sydäntäni jäyti aivan kuin jäämöhkäle olisi ollut siellä. Syy tähän kaikkeen oli ja on kai lopun elämäni suru nuorimman lapseni Irjan kuolema.

Hänen iloinen naurunsa ja välitön luonteensa antoi iloa aina sinne missä hän oli. Lapsi lasten joukossa, ystävä ystävien parissa ja lohduttaja silloin, kun joku lohtua tarvitsi. Siksi minulla on häntä niin ikävä...

Olen usein miettinyt, mitä tapahtuisi, jos Irja-unet loppuisivat. Huolestuisinko? Ehkä? Sen tiedän, että minulle tulisi hirmuinen ikävä. Jos minulle annettaisiin tilaisuus tavata kuka ihminen tahansa elävä tai kuollut, vastaisin silmää räpäyttämättä: Irja.


Facebook-arvonnan kosmetiikkapaketin voitti Miisa L. Miisaan on otettu yhteyttä ja paketti lähtee hänelle vielä tällä viikolla. Kiitos osallistujille!




  1. Kirjoitit kauniisti. <3 Kiitos, että jaat meille sukusi tarinoita ja kirjoituksia elämäsi ihmisistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Itseäni alkoi viime kertaisen Irja-unen jälkeen ihan harmittaa, kun tajusin, etten ole koskaan kertonut täällä, miten tärkeä tyyppi hän oli elämässäni ja on edelleen. Koen jotenkin olevani äärettömän onnekas, että hän päätti tulla uniini.

      Poista
  2. Olipa kaunis teksti <3 Hyvät ihmiset lähtevät täältä liian aikaisin pois. Minulla on ollut hieman saman tyyppinen lämmin suhde enooni, joka kuoli hoitovirheeseen 39-vuotiaana vuonna 1987. Eno ei kauhean paljon ole unissani käynyt, joka on toisaalta todella sääli, olen häntä sinne joskus odotellutkin.

    Mulla meni vuosia ennenkuin hyväksyin enoni kuoleman. En oikein ehkä vieläkään hyväksy sitä, että hän todella on pois. Ikävä on edelleen kova <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Itse en oikeastaan vieläkään ihan tajua, mutta tuon hautajaispäivän jälkeen, kun olin tuntenut Irjan vahvan läsnäolon ulkona istuessani, alkoi tosiaan nuo unet, ensin näin niitä tosi usein, ihan viikottain. Vuosien saatossa harvemmin, mutta edelleen ei mene edes kuukautta, etten Irjan kanssa unissa puuhaisi jotain kivaa. Erityisherkkänä koen vielä nuo unet todella voimakkaasti ja mulla on niiden jälkeen koko päivän sellainen euforinen hyvänolontunne. Toivoisin niin, että se sun eno tulisi sunkin uniin. Se kokemus on vaan niin järisyttävä.

      Poista
  3. Todella kauniisti kirjoitettu, Jonna. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Irja oli ihan mahtava tyyppi, parasta on, että voin nauttia hänen seurastaan edelleen, unissa.

      Poista
  4. Heti jo otsikosta tiesin, että teksti tulee olemaan mielenkiintoinen ja koskettava.
    Samaa mieltä voin olla suomalaisesta surukulttuurista, koska en itsekään haluaisi enää käydä hautajaisissa. Se itkun ja surun määrä on aika murskaava, vaikka kuoleman pitäisi olla etenkin vanhan ihmisen kohdalla se kaikista luonnollisin asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on. Muistan Irjan hautajaisissa miettineeni myös sitä, miten se koko tilanne ei kohdannut mitenkään sitä, millainen ihminen Irja oli eläessään. Siinä oli jotain vaivaannuttavaa. Mietin paljon, tuotako Irja olisi halunnut. Tuskin.

      On oikeasti surullista, että vanha ihminen kuolee, mutta kyllä se on luonnollista. Itse tein mummon kuoleman surutyötä jo oikeastaan 10 vuotta ennen kuin hän kuoli, koska tiesin, että se on vääjäämätöntä. Kun hän oli vihdoin pois, olo oli todella haikea ja hieman tyhjä, mutta en todellakaan ollut surun murtama niin kuin sanotaan, mummo sai elää mahtavan elämän ja kuolla pois juuri sellaisena kuin aina halusi. Jotenkin noissa Irjan hautajaisissa olisin halunnut, että siinä koko tapahtumassa olisi ollut edes jotain positiivista, joku toivon pilkahdus jossain, eikä pelkkää lohdutonta surua. Ortodoksithan toivottelevat usein kuolleille hyvää matkaa, joten heille kuolema ei ole lopullista. Kristinuskolla on taas asiasta jotenkin kamalan synkkä kuva, jota en koe omakseni.

      Poista
  5. Surullinen mutta kaunis kirjoitus <3 tuli mieleen omien rakkaiden menetys ja hautajaiset. Hyviä muistoja ja ajattelen usein edesmenneitä lähisukulaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama, itselle tulee myös hyviä muistoja, kun muistelee edesmenneitä. :)

      Poista
  6. Voi, todella koskettava kirjoitus. Ihan piti pysähtyä hetkeksi, kauniisti kirjoitettu.
    Halitukset ♥

    VastaaPoista
  7. Ihana teksti taas kerran Jonna <3

    Sama oli silloin kun muorini nukkui pois, halusin muistaa hänet nauravana ja iloisena, juuri sellaisena kun oli hänet viimeksi nähnyt.
    En ole eläissäni nähnyt kuollutta ihmistä, enkä siihen kyllä kykenisikään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      En ole minäkään ja toivon, että ei tarvisi nähdä, koska näen niitä unissani liikaakin.

      Poista
  8. <3

    Jännä miten jotkin ihmiset tai asiat toistuvat unissa useinkin, vaikka kyseisiä ihmisiä tai asioita ei olisi nähnyt enää aikoihin. Mulla usein unissa tapahtumapaikkana on oma ala-aste, vaikka tosiaan viimeisimmästä kerrasta kun siellä olen käynyt on jo useampi vuosi aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on oikeasti tosi jännä. Itsehän näen säännöllisesti kolme eri painajaista, aina samat tapahtumat ja pelot. Sitten on tämä Irja, joka on ainoa hyvä uni, jota näen toistuvasti.

      Poista
  9. Koskettava teksti, kiitos, että jaoit tämän! Itselläni kuoli setä aivoverenvuotoon, tosin vanhempana, mutta kamalaa silti. Ja kun siihen ei voi ollenkaan varautua, tuli ihan täytenä yllätyksenä. Olen samaa mieltä hautajaisista, enkä haluaisi enää mennä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Sepäs se, kun siihen ei voi varautua yhtään. Vanhan ihmisen kuolemaan voi, tai ainakin minä pystyin mummon kohdalla. Kuolema on kuitenkin vääjäämätöntä, kun aletaan tulemaan tiettyyn ikään. Jotenkin haluaisin, että noista hautajaisista tulisi erilaisia, vähemmän ahdistavia. En osaa selittää, ehkä meidän pitäisi kaikenkaikkiaan suhtautua kuolemaan eri tavalla ja ehkä sitä kautta löytää muitakin tapoja surra kuin sen riistävän surun.

      Poista
  10. Ihanasti ja kunnioittavasti kirjoitettu!

    Ymmärrän hyvin tunteesi hautajaisia kohtaan. Niiden tunnelma on usein ahdistava. Jos voisin valita (ja voisin kai, en ole osannut vaan ajatella asiaa), menisin vain muistotilaisuuteen. Niissä usein halutaan tuoda esiin niitä hyviä ja hauskojakin asioita.

    Mun ystävä ja työkaveri nukkui pitkäaikaisen saurauden väsyttämänä, mutta äkillisesti pois talvella. Se oli aika shokki, vaikka vakavan sairauden kyseessä ollessa kuolema ei voi olla täysin yllätys. Eteenpäin menemistä helpotti paljon pieni tilaisuus, jonka pidimme työporukan kesken. Se oli muistelutilaisuus - kaikkea sitä hauskaa, mitä yhdessä koettiin, kaikki ne hauskat jutut, joita ystävästämme muistimme. Naurettiin ja itkettiin, mutta kukaan ei ollut ahdistunut. Sellaisen haluisin itsellenikin, sitten joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Muistankin, että kerroit tuosta ystävän poismenosta blogissasi.

      Juuri tuollaisesta tilaisuudesta minäkin pitäisin. Toisten kanssa muisteleminen on juuri sitä, mitä tuossa tilanteessa jossain vaiheessa kaipaa. Kirkolliset menot ovat jotenkin niin "maanisia", että ne ovat itselleni enemmän ahdistavia kuin lohduttavia. Muutenkin luterilainen uskonta kaipaisi paljon enemmän iloa! Itsehän en kuulu kirkkoon, joten siltä osin en ole sanomaan. ;)

      Poista
  11. Ehkä näet Irjasta unia, koska olit kovin nuori rakkaan ihmisen poismennessä ja unet on keino yrittää käsitellä surua ja tehdä surutyötä. Kenties mummin kuolema oli oman ikäsi ja myös mummisi iän puolesta jotenkin helpommin työstettävissä. Irjahan oli poismennessään kovin nuori ja hänen kuolemaansa on ollut suorastaan mahdotonta hyväksyä.

    Olen pohtinut näitä, koska nuoruuden yksi parhaista meidän neljän poppoon kaveriporukasta kuoli 14-vuotiaana jäädessään auton alle. Näin hänestä unia noin 40-vuotiaaseen asti ja aina samoja unia. Hän ilmestyi elävien kirjoihin ja oli vaiettu salaisuus, että häneltä en unessa saanut kysyä, miltä tuntui olla kuollut. Olen analysoinyt jatkuvat saman unen niin, etten vaan hyväksynyt ystävän poismenoa ja kuolemaa ja surua ei millään lailla käsitelty kun olin nuori. Itkin päivän ja sen jälkeen kouluun vaan...

    Postauksestasi sain uusia ajatuksia, josko ystävä on tullut uniin lohduttamaan.. <3

    Tuli itku mummisi kirjoituksesta. Ei ole suurempaa tuskaa kuin lapsensa menettäminen, ihan sydäntä kylmää mummosi puolesta...

    Aivan mielettömän upeasti ja koskettavasti kirjoitettu ja hienosti käsittelet kuolemaa. Kuolema on länsimaissa liikaa piilotettu ja siitä on tehty hyvin salainen asia, mikä lisää pelkoa ja tuo tunnetta, että elämän kiertokulku ei ole enää lainkaan normaali asia.

    Suuri halaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui, toi sun ystäväuni kuulosti musta jotenkin vähän jopa ahdistavalta. Eihän toi kuulosta ollenkaan siltä, että olisitte kaveriporukassa tuon ikäisenä asiaa pystyneet käsittelemään ja eihän tuohon aikaan koulukaan mitään kriisiapuja järjestänyt. Toista se onnneksi tänä päivänä.

      Unissa itse tiedostan, että Irja on kuollut, mutta olen niissä joka kerta yhtä onnellinen, että saan olla hänen kanssaan taas. Ehkä mun elämässä on tähän asti ollut Irjan mentävä aukko, eikä se tule sieltä poistumaankaan. Irja-unet on yleensä sellaisia, että mulla on niiden jälkeen ihan mahdottoman hyvä olo seuraavana päivänä. Silloinkin kun menisi muuten vaikka kuinka huonosti. Silti on lohduttavaa nähdä edes tätä yhtä hyvää toistuvaa unta niiden kolmen toistuvan painajaisen lisäksi.

      <3

      Poista
  12. <3 Kauniisti kirjoitettu ihanasta ihmisestä <3

    VastaaPoista
  13. Voi kuinka kaunis teksti. Kuulostaa siltä, että Irja on ollut poikkeuksellisen elävä henkilö. Ehkä jos hän on ollut sellainen vahvasti elämässä kiinni oleva ihminen, hänen läsnäolonsa unissa ja se läsnäolon tunne muutenkin voi tulla helpommin.

    Minulla on itselläni tosi erilaiset kokemukset hautajaisista. Ehkä se jo vaikuttaa, että olen ollut melko pieni kun olen ollut ensimäistä kertaa hautajaisissa, enkä muista niitä kunnolla, ja sitten myöhemmissä olen ollut jo aikuinen. Mutta uskon, että hautajaisten tyyli voi vaikuttaa aika paljon, niissäkin nimittäin tuntuu olevan paljon eroja. Minä olen ollut hautajaisissa, joissa on kerrottu hauskoja tarinoita ja kuunneltu hyvää musiikkia, ja vaikka silloinkin on myös itkettänyt (ja välillä naurattanut), se on minusta ollut enemmän sellaista terapeuttista kuin ahdistavaa.

    En muuten muista, olenko koskaan aiemmin kommentoinut blogiasi. En ole oikein anonyyminä jaksanut, tai keksinyt mitään nimimerkkiä, mutta olen kyllä vieraillut täällä jo jonkin aikaa. Luonnollisesti minua kiinnostaa kosmetiikkajutut, mutta tykkään kyllä tosi paljon näistä sinun muihin aiheisiin menevistä teksteistäsi. "Minä olen sittenkin hyvä" -postaus, (piti tarkistaa postauksen nimi), on varsinkin jäänyt mieleen. Siinä oli jotenkin niin paljon tuttuja ajatuksia, vaikka minun elämäni onkin aika erilaista. Tai miten sen sanoisi... en paini ihan samojen asioiden kanssa, mutta jotenkin on tullut niin paljon mietittyä tuota miten nykytyöelämä on sellaista, että sinne ei vaan kaikki sovi ja kaikki eivät voi jaksaa. Jotenkin tuntuu, että herkemmille ihmisille ei ole tilaa, ja sitten ihmisiä jotenkin arvostetaan kuitenkin pitkälti työelämän kautta.

    Mutta kiitos blogistasi, seurailen jatkossakin, ja jospa tässä tulisi vähän useammin nyt kommentoituakin oman blogin ja blogger-tunnusten myötä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irjan läsnäolo unissa on tosi voimakas ja erityisherkkänä ihmisenä koen vielä kaikki asiat tosi voimakkaasti.

      Itse taisin olla n. kahdeksan vanha kun olin ensimmäisissä hautajaisissa. Ne olivat serkkuni, joka kuoli kaksikymppisenä linja-auton alle. Sama painostava tunne oli niissä kuin näissä Irjankin hautajaisissa. Sitten taisi olla tädin miehen hautajaiset siitä parin vuoden jälkeen, joka kuoli yllättäen sydäninfarktiin, sama painostava tunne. Sen jälkeen tuli nämä Irjan. Nyt kun aloin näitä miettimään, niin tajuan, etten ole koskaan ollut hautajaisissa, joissa joku olisi kuollut vanhuuteen. Liekö siitä johtunut tuo ahdistava olo ja syntynyt ihan fobia tilaisuutta kohtaan? Näissä yllättäen keskuudesta poistuneiden ihmisten hautajaisissa on takuulla vielä astetta painostavampi tunne, koska kukaan paikalla olleista ei ollut osannut ajatella, että he kuolisivat juuri silloin. Kiitos! Herätit minut ajattelemaan tätäkin asiaa!

      Kiitos Belle, että kävit kommentoimassa, tulenpa vastavierailulle sitten sinunkin tuoreeseen blogiisi. :)

      Poista
  14. Kaunis kirjoitus. <3 Ihanaa, että Irja tulee luoksesi unissa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta se on myös mahtavaa! En tiedä miksi tulee, mutta olen erittäin onnellinen tilanteesta. <3

      Poista
  15. Olet kyllä saanut kokea harvinaisen monta kipeää menetystä jo nuorena. Tuo Irja on ollut sinulle tosi tärkeä ihminen.

    Minä olin lapsena ja nuorena onnellinen kaikesta siitä, mitä opin sukulaisiltani. Tädit olivat tärkeitä naisenmalleja tytölle, mutta vielä tärkeämpiä joskus kuuntelijana ja ymmärtäjänä. Perheitten pienennyttyä monella ri välttämättä enää ole tätejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 80-luku oli kyllä oikeasti aika hirveä, jo tuolloin opin pelkäämään, että jos puhelin soi on tapahtunut jotain pahaa, sillä tuota porukkaa lakosi siihen malliin. Kirsikkana kakussa sitten lopulta Irja. :( On ollut, en oikein usko, että muuten tulisi edelleen uniini niin vahvasti, olen vain ajatellut, että tarvitsen yhden Irjan elämääni. <3 Mulla oli vielä monta tätiä, joita näin melkein viikoittain yhteensä viisi Irja mukaan lukien. :)

      Poista
  16. Voi että, mulle tuli tippa linssiin kun luin tuon mummosi tekstin... Oman lapsen menetys on jo ajatuksenakin niin selkäpiitä karmiva, huh huh! :'( Ihanaa kuitenkin, että näet häntä unissasi. :) Mulla on muuten sama, näen edesmennyttä ja mulle niin tärkeää mummoani säännöllisen epäsäännöllisesti unissa, joten koen samalla lailla hänen olevan edelleen jollain tapaa läsnä mun elämässä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Vaikka en ole äiti, niin mummon surun nähtyäni en todellakaan koskaan elämässäni haluaisi kokea sellaista asiaa kuin oman lapsen menetys. :(

      Tosi hauska, että tuo sun mummo tulee samalla tavalla uniin, se on oikeasti jännä miten tuntuu, että he ovat edelleen täällä tietyllä tapaa osana meidän elämää. :)

      Poista
  17. Ihana oli Irjasi, kaimana tämä kosketti kesäyön sudenhetkenä myrskyn jälkeen...

    VastaaPoista

The kindest word in all the world is the unkind word, unsaid. ~Author Unknown

Designed by FlexyCreatives